Mun sydän on täynnä avaamattomii lukkoi.
Nään vaan silmis liikaa pikku-ukkoi.

Tää kaikki ahdistaa liikaa,

ei tähän auta enään viina.

Eihän mul oo tääl mitään

ei mua kaipaa kukaan

Nyt en kestä enää,

siks lähen täälä vetää.

Paha olla. En selviä enään kauan, enkä jaksa.

En voi avautua kenellekkään. Kukaan ei kuuntele.

Yksin kestän kaiken, yksin murehdin.

Yksin sidon haavani ja yritän parantua.

Kohta loppuu muste kynästä,

kiitos sulle siitä kaikesta hyvästä,

mitä annoit mulle,

mut nyt mä haluun vaan sanoo et hyvästi.

Noniin tänään oli läksynä ottaa kuva kännyllä jostakin pienestä yksityiskohdasta. Meikäläinen tietty hävitti kännynsä, onneksi se löytyi bussipysäkiltä. Muutenkin olen ollut tajuttoman väsynyt ja vittuuntunut. Yksinäisyydestä puhumattakaan. Ihmiset ovat sairaita mieleltään....  

Kuulen puheen, mutten ymmärrä sanoja.
Kuljen kaupungilla, mutten näe valoja.
En enään näe maailman kauneutta.
En huomaa muuta kuin pahuutta.
Ihmisen meli on pieni ja sairas.
En tahdo kertoa mikä mua vaivas,
ku masennus otti vallan musta.
Enkä saanut tukipilaria edes susta.
Tuntuu, että elämälläni vain itseäni kidutan,
nyt vain täältä kauas pois haluan

Nyt on taas normia pahempi vitutus päällä. Yksin kotona olis muuten kivaa mut en jaksa enään datailla, kuunnella musiikkia, kattoa TV:tä, lukea tai yhtään mitään.

Siihen on oikeastaan syykin; se että mua: Vituttaa, masentaa, ahistaa, itkettää, väsyttää. Tunnen olevani yksin tässä maailmassa ja niinhän minä olen. Tuntuu kuin kukaan ei huomaisi minua, eikä kukaan tahdo lohduttaa. Enkä minä osaa itkeä, en vain osaa.